Koska minun pieni pääni räjähti jälleen kerran äsken. Olin tuossa kaikessa rauhassa ja hyvillä mielin saunomassa. Katselin ikkunasta ulos, ja yhtäkkiä tajusin että Pentin taksi viipottaa tiellä. Ja että kello on yli neljän. Ja että se taksi on menossa hakemaan minua. Ja minä istun täällä lämpöisessä saunassa, enkä tietenkään ole muistanut ilmoittaa sille mitään mistään taaskaan, että olenkin jäänyt kotiin.
Hyökkäsin siinä sitten soittamaan Pentille kiireenvilkkaa, mutta se ei vastannut puhelimeen vaikka pariinkin otteeseen yritin. Marjo ei tietenkään tullut neljän autossa, kun siltä vissiin koulukin oli loppunut kahdelta niin se oli mennyt varmaan kolmen aikaan viimeistään jo kotiinsa, joten nyt ei jää muita vaihtoehtoja kuin se, että Pentti on mulle aivan helvetin vihainen. Eikä ihme, ei se ole mukavaa joutua ajamaan ja hakemaan jotakuta, ja sitten se joku ei tulekkaan linja-autossa. Luulen, että se vielä soittaa mulle illalla vähän äksympään sävyyn, mutta pitänee kai vaan yrittää pyytää anteeksi.
Ja mummahan suuttui aivan hemmetisti, kun sanoin saunassa että mun on nyt pakko mennä kyllä soittamaan sille taksikuskille. Alko siinä ärisemään, että "minunko se pitää olla jonka on aina kaikki asiat muistettava saatana", niin minä sanoin vaan että no ei hemmetti tartte, että tää oli ihan mun oma moka. Ei sitä tartte itteään kaikkeen vetää mukaan, et sinä ole kaiken takana oleva voima joka voisi vaikuttaa kaikkeen ja jota voisi myös syyllistää kaikesta! Sinä et ole maailman napa.
No entäs mitäs seurasikaan tästä kaikesta? Siitähän seurasi aivan helvetinmoinen turhautuminen ihan kaikkeen. Koulunkäyntiin, mummaan, kotioloihin, psykologiaan ja koko helvetin yo-kirjoituksiin. Tai ei oikeastaan turhautuminen itsessään, vaan kaiken sen turhautumisen purkautuminen itkukohtauksena. Ja varmaan osittain eräänlainen väsymys ja stressikin siinä purkautuivat.
Koska minustahan on niin, että välttämättä niitä ns. kriisejä elämässä ei tartteisi tuoda esille just sillon kun mulla olis jotain tärkeää koulussa. Yo-kirjoitukset, koeviikko.. Aina sama juttu. Yllättäen tulee jotain elämää suurempaa ongelmaa, jota sitten puidaan kovaan ääneenn ja vähän pienempäänkin. Ei siinä mitään, minä ymmärrän paremmin kuin hyvin että ei sille mitään voi jos oikeasti elämä ottaa päähän ja muuta. Mutta sitä ajoitusta voisi oikeasti vähän harkita, tai edes yrittää purkaa tuntojaan jollekkin muulle kuin minulle jos ajoituksen muuttaminen on mahdotonta.
Minun päässäni pyörii nimittäin niin sekalainen kavalkaadi ajatuksia, jonne ei enää tarvittaisi semmoisia jotka nousisivat jatkuvasti pinnalle, jos minulla on koulunkin puolesta tärkeitä mietittäviä asioita. Keskiviikon jälkeen, olkaa hyvä ja valittakaa. Purkakaa vaikka jok-ikinen koskaan elämässänne ärsyttänyt yksityiskohta. Mutta älkää vielä. Koska minulle tärkeintä olisi nyt muistaa, että kuinka varhaiset kiintymysuhteet muokkaavat yksilön elämää vanhuuteen saakka, tai että mitkä tekijät vaikuttavat motivaation syntyyn. Minä en muista niitä asioita, jos sinne tuodaan sekaan asioita, jotka ovat paljon vaikeampia käsitellä. Paljon aivokapasiteettia menee pelkästään siihen, että saan selville omat tuntemukseni itse kuhunkin asiaan, puhumattakaan niiden syvemmästä käsittelystä.
No, mutta niin. Tämän postauksen ensimmäiseen lauseeseen palatakseni. Minun oli sitten saunan jälkeen pakko hyökätä koneelle, että pääsen purkamaan fiiliksiäni jollekkin. Ja Mikkohan se valikoitui kohteeksi. Tämä kiltisti kuunteli, ja sitten totesi erinäisten muiden toteamusten jälkeen, että koita pärjätä, ja sitten linkkasi jotain minkä toivoi piristävän minua edes vähän. Ja kyllä, se osui täsmälleen oikeaan
Ja linkkasi minulle Sonatan tekemän coverin Helloweenin I want out -biisistä. Aika hemmetin osuvasti.
People tell me A and B
They tell me how I have to see
Things that I have seen already clear
So they push me then from side to side
They're pushing me from black to white
They're pushing 'til there's nothing more to hear
But don't push me to the maximum
Shut your mouth and take it home
'Cause I decide the way things gonna be
I want out - to live my life alone
I want out - leave me be
I want out - to do things on my own
I want out - to live my life and to be free
Välillä tuntuu pahasti tuolle. Mutta edelleenkin, tässä ollaan melkein kahdeksantoista vuotta tätä meininkiä kateltu. Vielä sitä katsellaan se vähän päälle vuosi, enemmän tai vähemmän kevyesti.
No, mutta tämmöinen valituskertomus tällä kertaa. Pahoittelen siitä, mutta ajattelin että näin saan taktisimmin kerrottua fiiliksiä, ettei tartte jokaiselle jolle "pitäisi" kertoa, niin kertoa erikseen. Huomenna varmaan tulee sitten vähän eri tunnelmissa oleva postaus sitten siitä, mitenkä meni ah-niin-ihanat psykan yo-kirjoitukset.
Illanjatkoja immeiset,
Nightingale
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti